8. tammikuuta 2006
Kirjoitan nyt kokemukseni viimeisten päivien ajalta. Minulle alkaa jotenkin hahmottua tämä salaperäinen sisäinen ristiriitaisuus, jota kannan mukanani. Olen raahannut sitä tiedostamattani koko elämäni ja se on ollut minulle suuri taakka, vaikka se alun perin on ollut minun ainoa mahdollisuuteni selvitä.
Olen jollakin tavalla ollut aina tietoinen tämän haavoittuneen lapsen olemassaolosta sisälläni. Tietoisuuteni ei ole kuitenkaan ollut sellaista, jolla lapsen olisi voinut parantaa, vaan se on ilmaissut minulle itsensä tunteena, jossa olen kokenut itseni hyljätyksi, vaille kaikkea hoivaa jääneeksi. Tuossa tunteessa olen epätoivoisesti hakenut aikuista, joka olisi ottanut minut syliinsä ja sanonut ; Pidän sinusta huolta, olet vielä liian pieni kantamaan noin suuria taakkoja, se ei kuulu lapselle. Ongelmana on ollut vain se, ettei kukaan muu ole voinut nähdä tuota lasta, koska jo varhain olin päälle päin voimakas, näytin aikuiselta jo pienenä siivotessani omat oksennukseni mahataudissa, pestessäni pyykkini seuraavaa koulupäivää varten, vaikka lasinpala oli puhkaissut silmäni päivällä ja illalla minut kiidätettiin keskussairaalaan leikkaukseen, pitäessäni joka yö pissakannua reumasairaan äitini jalkojen välissä, koska wc:hen hän ei olisi ehtinyt.
Kasvoin siis niin, että kuusivuotiaasta asti olin joutunut ottamaan aikuisen roolin ja työntänyt lapsen tunteeni syrjään. Olen varmasti saanut positiivista palautetta urheudestani, mutta sisälläni ollut lapsi on ollut turvaton, yksinäinen ja luullut, että elämässä on selvittävä vahvana aivan yksin. Mutta lapsi ei ole selvinnyt, se on jäänyt vaille sitä, mitä jokainen pieni olento kaipaa; turvallista syliä, jossa voi itkeä surunsa tai vain olla pieni vailla mitään murheita. Minä olin aikuinen pienessä kehossani ja nyt aikuisena minulla on tuo pieni lapsi sisälläni, joka vaatii osaansa.
Mutta kuinka siis lopulta olen herännyt näkemään tämän. Minulla oli neljä vuotta kestävä vaikea ihmissuhde prosessi, hyvin erikoislaatuinen elämänkoulu, jossa opin hyvin paljon elämästä, ihmissuhteista. Tässä suhteessa kasvoin elämäntehtävääni. Muutama päivä sitten eräs ystäväni ihmetteli kuinka olen kyennyt ymmärtämään toista osapuolta. Hän etsi vastausta astrologisesta kartastani. Ensimmäisen kerran itsekin tajusin, että olin ymmärtänyt loputtomiin toista, mutta en itseäni. Mutta vielä ei valo valaissut lapsuuteni haavaa. Varsinainen solmu alkoi aueta vasta illalla, lukiessani erästä kirjaa, joka liittyi kyseiseen ihmissuhteeseen, miten sillä ei ole merkitystä. Mutta kirjan kautta minulle nousi ääretön kateus, tunne jota katselin vierestä hölmistyneenä, samalla kokien kamalaa, polttavaa myllerrystä sisälläni. Tuon tunteen takaa alkoi paljastua arvottomuus, miten täysin arvottomaksi tunsinkaan itseni. Olin lyöty, pohjalle vajonnut en kyennyt ymmärtämään, kuinka minä ulospäin vahva, itsetietoinen, itseään kunnioittava edelläkävijä tunsin näin. Soitin ystävälleni ja kerroin kokemukseni ja jotenkin puhelun jälkeen aloin nähdä mitä oli tapahtumassa.
Se miten olin selvinnyt vaikeasta ihmissuhdekoulustani perustui samalle mallille kuin lapsuuteni selviytyminen. Siirtää itsensä ja omat tunteensa syrjään ja ymmärtää vain muita, olla vain muita varten. Näin olin selvinnyt kaikesta haastavasta elämäni aikana. Hintana oli sisäisen lapseni tuskainen aina vain lisääntyvä vaikerrus. Mutta tällä loistavalla kaavalla selvisin huikealla urheudella mestari tekoihin, mutta sisäinen haavoittunut lapseni teki kaikesta todella kivuliasta ja vaikeaa. Se oli aina valittanut, mutta sen ääni vihloi korviani tämän ihmissuhteen aikana. Kerta toisensa jälkeen aikuinen viisas minä vaiensi sen ja onnistui kuin onnistuikin saattamaan loppuun kunniallisesti pitkän prosessin. Vaan kun prosessi päättyi, jotakin repesi sisälläni ja lapsi nousi eteeni uhmaten hajottaa kaiken, jos sitä ei tällä kertaa huomioitasi. Ja niin minä nyt seison lohduttoman lapseni kanssa ja itken. Minä en tiedä kuinka hoivaisin sitä, sillä se on minussa ja osaan vain hoitaa muita. Mutta se lapsi olen minä, minä joka olen niin vahva, urhea ja lapsi etsii itseään vahvempaa, urheampaa, eikä ketään löydy niin kauan kuin lapsi luulee, että hänen on oltava vahvin. Olen suunnattoman ristiriitainen sisältäni. Vahvan ihmisen tavatessani sisäinen lapseni ojentelee varovaisesti käsiään kohti tuota ihmistä, salaperäisesti takertuu kiinni tuohon ihmiseen, eikä enää päästä irti. Anoo alentuvasti ota minut syliisi ja kerro että pidät minusta huolta, että olet vahvempi kuin minä. Ongelmaa ei ole kun vastassa on ihminen, joka tarvitsee tukeani, sillä silloin lapsi on vaiti. Hän tietää ettei heikommalta pyydetä, hänelle voi vain antaa. Luulen, ettei kukaan muu voi nähdä sisäistä haavoittunutta lastani kuin minä. Ihmiset näkevät minut vahvana, itsetietoisena, hyökkäävänäkin ja sellainenhan minä olenkin, mutta lapsi vaatii osaansa, enkä minä ymmärrä kuinka hänet voisi tyynnyttää.
Tämä on nyt kuitenkin noussut tietoisuuteeni selvänä. Ehkä parantumiseen ei muuta tarvita, antaa aikaa lapselle olla se pieni. En ole varma, mutta uskon sen hiljalleen aukenevan, niin kuin monet muutkin asiat, joiden kanssa olen hapuillut pimeässä.
Tarja